Väsyn melussa. Jotkut päivät ovat pahempia kuin toiset; joskus jopa sähkölaitteista kuuluva humina tai liesituuletin tuntuu ahdistavalta – joskus siedän yllättävän hyvin jopa esiteinin teknojumputusta. 

Neljän pojan setti ilman pausea onkin omaa luokkaansa!

Olen tarkkaillut ärsyyntymiseen johtavia syitä, mutta tullut tulokseen, että perusvireys on ratkaiseva tekijä. 

Kun tulen töistä kotiin, verensokeri on usein alhaalla ja eteisessä vastaanhyökkäävä meluaalto tekee täyskaadon! Kolme isompaa poikaa selvittää täyttä kurkkua juuri sillä minuutilla maailmankaatavia asioita (eli voiko viikonloppuna mennä kaverille, kahden viikon päästä tehdään koulussa linnunpönttö ja joku on haukkunut toista pöllöksi). Pienimmäinen huutaa muuten vaan äitipulaa ja koira haukkuu kuin murtovarasliiga olisi ikkunan takana. 

Olen esittänyt toiveen, että voisinko mitenkään riisua takin ja jopa hengähtää hetken ennen kuin melukylä aloittaa. Ei onnistu. Kiva olla odotettu ja rakas, mutta jotain rajaa.

Meillä on usein sellainen hulina, että vastameluluurit ovat puheluissa kova juttu. Parempi on kylläkin painua juttelemaan ulos, jollei halua virallisen puhelun taustalle hervotonta överikikatusta tai pahaenteistä kolinaa. ”Öö, sano vaan – en ole pahassa paikassa!”

Nuorimmainen oli kaivanut romulaatikon pohjalta koripallomatsiin hankitut kuulosuojaimet ja näytti kovin onnelliselta ne päässään päästäen samalla täyslaidallisen kirkunaa suustaan! 

Hassua on, että jos meteli lähtee itsestä – se ei häiritse yhtään. Melu sallittu, mutta joskus on hyvä myös hiljentyä. 

Seesteistä toista pääsiäispäivää!